Pelastus

Kuukautta myöhemmin äiti muutti takaisin kotiin. Iskä joi vielä välillä, mutta oli jo vähentänyt paljon. Siskoni kanssa hengailtiin tähän aikaan todella paljon kotona yhdessä. Siskoni kaveriporukka oli nyt vähän mitä oli, joten loppujen lopuksi häntä ei edes harmittanut jättää ns. ystäviään. Vaikka meidät jo koulussa oli leimattu "the weird northern girls", pidimme yhtä. Kotona siivosimme ja teimme paljon ruokaa yhdessä. Meillä oli siskon kanssa sellanen hauska harrastus että kokeiltiin joka päivä jotain Jenkkien valmisruokapakkauksia (siis sellaisia just add water). Etenkin cookie dough paketit olivat meijän lemppareita!

Koska kotiolot olivat parantuneet huimasti ja olimme takaisin normaalissa perhe-elämässä, muutoksen käytöksessämme huomattiin myös koulussa. Olimme taas normaaleja. Minä en ollut koko ajan vihainen tai hiljaa, siskoni ei hengannut enää outojen hyypiöiden kanssa ja aloitimme jopa molemmat uusia harrastuksia. Jenkeissä on paljon "extra curricular activities", eli koulutyön ulkopuolella olevia kerhoja joiden tarkoitus on periaatteessa motivoida opiskelemaan ja sosiaalistumaan (useimmissa esim. urheilujoukkueiden parhaissa joukkueissa, eli varsity joukkueissa oli sellainen sääntö, että jos arvosanojen keskiarvo putoaa alle B:n niin oppilas potkitaan joukkueesta).

Siskoni oli aina hyvin musikaalinen, lauloi kuorossa ja soitti viulua. Jenkeissä hän päätti jatkaa molempia harrastuksia, joten hän liittyi koulun kuoroon ja soitti viulua koulun pienessä orkesterissa. Hän oli kaiken vaikeuden aikana kuitenkin jatkanut harrastuksiaan. Tosin nyt hän jaksoi panostaa niihin täysillä. Hän sai nopeasti uusia, mukavia ystäviä joiden kanssa viihtyi kauan koulun konserttihuoneessa koulupäivän päätyttyä.

Itse olin Suomessa harrastanut telinevoimistelua ihan pikkutytöstä saakka, mutta koulullamme ei ollut telinevoikkajoukkuetta. Lähimmät lajit olivat contemporary dance ja cheerleading. En tiennyt lajeista oikeastaan mitään, joten kerhokoordinaattori ehdotti että voisin kokeilla kuukauden ajan molempia ja sitten valita mihin joukkueeseen haluaisin liittyä.

Tanssiin en ikinä oikein päässyt mukaan. Jos olisin harrastanut rytmistä voimistelua, tanssi olisi varmasti ollut helppo valinta. Itse en oikein lämmennyt sille kaikelle taiteelliselle hömpälle, "getting into character" ja tarinankerrontalöpinään. Cheerleading taas tarjosi hyvin samanlaista ja tuttua treenaamista, vaikka laji itsessään oli minulle uusi. Kovat lihaskuntorääkit, nopea tempo, keskittyminen ihan eri tavalla suoritukseen ja energia sopivat minulle kun nakutettu. Olin myyty. Kun vaikeudet alkoivat lopetin harrastukseni (ks. aikaisempi postaus) mutta nyt hain uudelleen joukkueeseeni ja he päästivät minut ilomielin takaisin uuden kauden alettua.

Parasta cheerleadingissä oli kuitenkin joukkue, josta löysin elämäni parhaimmat ystävät. Ilman heitä olisin seonnut jo kauan sitten. Elämälläni oli taas suunta, sisältöä ja paljon elämäniloa. Tunsin vihdoinkin että  vaikeudet olivat takanapäin ja tästä lähtien todella eläisin "the American Dream."