Olen asunut vanhempieni kanssa Amerikan länsirannikolla Oxnardissa viimeiset kuusi vuotta. Kun tulimme tänne meitä oli neljä. Olimme kaikki onnellisia ja innoissamme uudesta mahdollisuudesta! Nauroimme siskoni kanssa, että meistä tulee ihan kuin OC:n tai Laguna Beachin tytöt! Hengaillaan päivät pitkät rannalla biksuissa ja pokaillaan surffareita. Biletetään rikkaiden kakaroiden kanssa ja eletään amerikkalaista unelmaa, the American dream.
Isäni sai työn puolesta upean vuokra-asunnon. Ei kuitenkaan rannalta kuten unelmissamme, vaan keskellä kaupunkia. Ei se kuitenkaan menoa haitannut, ranta oli kuitenkin lähempänä kuin ikinä aikaisemmin! Suomessa asuessamme emme asuneet lähelläkään merta!
Kaksi vuotta elimme unelmaamme, olimme onnellisia ja pidimme hauskaa. Siskostani tuli paras ystäväni, olimmehan ainoat Suomi-tytöt koulussamme! Vanhempani viihtyivät myös uudessa kodissamme ja Amerikasta tuli koti.
Kahden upean vuoden jälkeen tuli Se Päivä. Se Päivä joka muutti kaiken. The American Dream turned into the American Nightmare. Enää talo ei tunnu muuta kuin vankilalta. Enää tämä maa ei ole koti. Enää tämä perhe ei ole perhe.
Neljä pitkää vuotta olen kestänyt, kamppaillut ja selvinnyt. Nyt on aika selvittää pääni ja ajattelin tehdä sen blogin muodossa. Käyn läpi missä elämäni meni vikaan, olisinko voinut muuttaa asioita, olisiko vielä mahdollisuus olla onnellinen? Kerron tietenkin myös kuulumisia, tulevaisuuden toiveistani ja siitä, pääsenkö ikinä enää tästä painajaisesta pois. Mitä sitten jos pääsen? Pystynkö edes enää elämään "oikeata" elämää? Vai tulenko ikuisesti olemaan kadun kasvatti, ongelmalapsi, tragediamagneetti. Toivon, toivon niin hartaasti, että joku kuulisi avunhuutoni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Don't we all love comments?