Äiti

Lopulta äiti tajusi miten huonossa jamassa oli. Äiti lähti hoitoon ja oli siellä kolme kuukautta. Kukaan perheestä ei mennyt häntä tapaamaan kahden ensimmäisen kuukauden aikana. Minä en vieläkään mitenkään välittänyt perheeni tekemisistä. Inhosin vieläkin maailmaa ja perhettäni ja kaikkea. Siskokin paineli missä sattui eikä ollut koskaan kotona. Iskä sentään yritti, mutta kun meitä tyttöjä ei kiinnostunut hän antoi periksi ja antoi meidän mennä omia menojamme.

Olin yksinäisempi kun ikinä aikasemmin... Yhtenä iltana kun itkin yksin huoneessani siskoni koputti oveeni. Huusin hänelle että painuu helvettiin, mutta sisko huusi että on ollut siellä ihan liian kauan jo! Päästin siskoni sisälle ja itkimme ja halasimme kauan. Juttelimme melkein koko yön kaikista tunteistamme, yksinäisyydestä, pelosta, huolesta, vihasta. Lopulta nukahdimme aamuyön tunneilla sänkyyni räkäpapereiden keskelle. Aamulla oli onneksi vapaata koulusta koska oli viikonloppu, sillä nukuimme molemmat pitkälle iltapäivään. Tunsin itseni taas niin rakastetuksi ja onnelliseksi! Päätimme yllättää iskän ja teimme siskon kanssa pannukakkua päivällistä varten. Iskä kävi aina lauantaisin golfaamassa ja kun hän tuli kotiin ja me riensimme hänen kaulaansa nauraen ja kerroimme pannukakusta, iskä lyhistyi polvilleen ja itki. Vihdoinkin perheemme alkoi taas elää! Olimme niin onnellisia, niin innoissamme kaikesta! Päätimme pakata pannukakun mukaamme ja ajoimme koko perhe yhdessä äitiä tapaamaan. Hänellä oli visiting hours aina seitsemästä iltapäivällä ja voi kuinka ihmeissään hän oli kun me marssimme yhdessä sisään pannukakun kanssa! :) Äiti näytti kauhealta. Hän oli laihtunut kauheasti ja iho kuulsi. Hän näytti varmaan kuusikymppiseltä! Mutta minua ei haitannut. Me emme koskaan puhunut ongelmistamme. Kaikilla oli ollut vaikeata. Vihdoinkin olimme taas perhe ja annoimme kaikille anteeksi siinä huoneessa sinä iltana, pannukakun äärellä. Se hetki on rakkain muistoni.