Pelastus

Kuukautta myöhemmin äiti muutti takaisin kotiin. Iskä joi vielä välillä, mutta oli jo vähentänyt paljon. Siskoni kanssa hengailtiin tähän aikaan todella paljon kotona yhdessä. Siskoni kaveriporukka oli nyt vähän mitä oli, joten loppujen lopuksi häntä ei edes harmittanut jättää ns. ystäviään. Vaikka meidät jo koulussa oli leimattu "the weird northern girls", pidimme yhtä. Kotona siivosimme ja teimme paljon ruokaa yhdessä. Meillä oli siskon kanssa sellanen hauska harrastus että kokeiltiin joka päivä jotain Jenkkien valmisruokapakkauksia (siis sellaisia just add water). Etenkin cookie dough paketit olivat meijän lemppareita!

Koska kotiolot olivat parantuneet huimasti ja olimme takaisin normaalissa perhe-elämässä, muutoksen käytöksessämme huomattiin myös koulussa. Olimme taas normaaleja. Minä en ollut koko ajan vihainen tai hiljaa, siskoni ei hengannut enää outojen hyypiöiden kanssa ja aloitimme jopa molemmat uusia harrastuksia. Jenkeissä on paljon "extra curricular activities", eli koulutyön ulkopuolella olevia kerhoja joiden tarkoitus on periaatteessa motivoida opiskelemaan ja sosiaalistumaan (useimmissa esim. urheilujoukkueiden parhaissa joukkueissa, eli varsity joukkueissa oli sellainen sääntö, että jos arvosanojen keskiarvo putoaa alle B:n niin oppilas potkitaan joukkueesta).

Siskoni oli aina hyvin musikaalinen, lauloi kuorossa ja soitti viulua. Jenkeissä hän päätti jatkaa molempia harrastuksia, joten hän liittyi koulun kuoroon ja soitti viulua koulun pienessä orkesterissa. Hän oli kaiken vaikeuden aikana kuitenkin jatkanut harrastuksiaan. Tosin nyt hän jaksoi panostaa niihin täysillä. Hän sai nopeasti uusia, mukavia ystäviä joiden kanssa viihtyi kauan koulun konserttihuoneessa koulupäivän päätyttyä.

Itse olin Suomessa harrastanut telinevoimistelua ihan pikkutytöstä saakka, mutta koulullamme ei ollut telinevoikkajoukkuetta. Lähimmät lajit olivat contemporary dance ja cheerleading. En tiennyt lajeista oikeastaan mitään, joten kerhokoordinaattori ehdotti että voisin kokeilla kuukauden ajan molempia ja sitten valita mihin joukkueeseen haluaisin liittyä.

Tanssiin en ikinä oikein päässyt mukaan. Jos olisin harrastanut rytmistä voimistelua, tanssi olisi varmasti ollut helppo valinta. Itse en oikein lämmennyt sille kaikelle taiteelliselle hömpälle, "getting into character" ja tarinankerrontalöpinään. Cheerleading taas tarjosi hyvin samanlaista ja tuttua treenaamista, vaikka laji itsessään oli minulle uusi. Kovat lihaskuntorääkit, nopea tempo, keskittyminen ihan eri tavalla suoritukseen ja energia sopivat minulle kun nakutettu. Olin myyty. Kun vaikeudet alkoivat lopetin harrastukseni (ks. aikaisempi postaus) mutta nyt hain uudelleen joukkueeseeni ja he päästivät minut ilomielin takaisin uuden kauden alettua.

Parasta cheerleadingissä oli kuitenkin joukkue, josta löysin elämäni parhaimmat ystävät. Ilman heitä olisin seonnut jo kauan sitten. Elämälläni oli taas suunta, sisältöä ja paljon elämäniloa. Tunsin vihdoinkin että  vaikeudet olivat takanapäin ja tästä lähtien todella eläisin "the American Dream."

Äiti

Lopulta äiti tajusi miten huonossa jamassa oli. Äiti lähti hoitoon ja oli siellä kolme kuukautta. Kukaan perheestä ei mennyt häntä tapaamaan kahden ensimmäisen kuukauden aikana. Minä en vieläkään mitenkään välittänyt perheeni tekemisistä. Inhosin vieläkin maailmaa ja perhettäni ja kaikkea. Siskokin paineli missä sattui eikä ollut koskaan kotona. Iskä sentään yritti, mutta kun meitä tyttöjä ei kiinnostunut hän antoi periksi ja antoi meidän mennä omia menojamme.

Olin yksinäisempi kun ikinä aikasemmin... Yhtenä iltana kun itkin yksin huoneessani siskoni koputti oveeni. Huusin hänelle että painuu helvettiin, mutta sisko huusi että on ollut siellä ihan liian kauan jo! Päästin siskoni sisälle ja itkimme ja halasimme kauan. Juttelimme melkein koko yön kaikista tunteistamme, yksinäisyydestä, pelosta, huolesta, vihasta. Lopulta nukahdimme aamuyön tunneilla sänkyyni räkäpapereiden keskelle. Aamulla oli onneksi vapaata koulusta koska oli viikonloppu, sillä nukuimme molemmat pitkälle iltapäivään. Tunsin itseni taas niin rakastetuksi ja onnelliseksi! Päätimme yllättää iskän ja teimme siskon kanssa pannukakkua päivällistä varten. Iskä kävi aina lauantaisin golfaamassa ja kun hän tuli kotiin ja me riensimme hänen kaulaansa nauraen ja kerroimme pannukakusta, iskä lyhistyi polvilleen ja itki. Vihdoinkin perheemme alkoi taas elää! Olimme niin onnellisia, niin innoissamme kaikesta! Päätimme pakata pannukakun mukaamme ja ajoimme koko perhe yhdessä äitiä tapaamaan. Hänellä oli visiting hours aina seitsemästä iltapäivällä ja voi kuinka ihmeissään hän oli kun me marssimme yhdessä sisään pannukakun kanssa! :) Äiti näytti kauhealta. Hän oli laihtunut kauheasti ja iho kuulsi. Hän näytti varmaan kuusikymppiseltä! Mutta minua ei haitannut. Me emme koskaan puhunut ongelmistamme. Kaikilla oli ollut vaikeata. Vihdoinkin olimme taas perhe ja annoimme kaikille anteeksi siinä huoneessa sinä iltana, pannukakun äärellä. Se hetki on rakkain muistoni.

Paha maa, paha ihminen

Inhosin koko maata. Koko typeraa ylitseystavallista maata jossa naapurit esittivat olevansa parhaita ystavia, mutta kun oli kavellyt heidan ohitseen kuiskuttelivat selkiemme takana pahoja tarinoitaan. Kaikkialla toitotettiin miten mahtavaa maa Amerikka on. Kuinka upeaa on asua tassa maailman parhaassa maassa. Miten kaikki unelmat toteutuvat ja elama ei ole missaan parempaa. Vitut sanon mina.

Olen asunut elamani aikana kolmessa maassa. Tietenkin kotimaassani Suomessa. Sen lisaksi myos Italiassa vuoden. Olin vasta neljan vanha enka kaynyt siella koulua enka muutenkaan muista ajasta siella kauhean paljon. Naapurin tadilla oli kaksi lihavaa kissaa jotka ottivat aurinkoa ylakerran ikkunassa. Pihassamme kasvoi sitruunapuu. Viihdyin siella. Amerikka oli taysin painvastainen maa. Kerran se tuntui unelmalta, mutta lopulta inhosin kaikkea. Inhosin hullua patriotismia, inhosin ystavallisia ihmisia, inhosin jopa ikuista auringonpaistetta. Teki mieli huutaa etta ei tama saa voi olla taydellista kun ei mikaan muukaan ole!!

Vihasin kaikkea. Olin aina ollut iloinen tytto mutta Amerikka muutti minut kyyniseksi elamanvihaajaksi. Paatin haistattaa maailmalle ja lopettaa kaiken murehtimisen. Jos kerran inhosin kaikkea, niin valiako silla?! Olin niin taynna vihaa elamaa kohtaan etta en osannut enaa valittaa perheestani. Ajattelin vain etta ilman heita olisin paljon onnellisempi. Myos itsesuojeluvaistoni havisi kokonaan. Kun millaan ei ollut enaa valia niin ihminen unohtaa olevansa kuolevainen. Tuntuu vain silta ettei mikaan koske itseaan. Saatoin kavella pitkin moottoritieta keskella yota edes katsomatta tuleeko autoja. Kavelin vaarallisten alueiden lapi miettimatta ollenkaan mita voisi tapahtua. Taisin uhkua niin paljon vihaa ettei kukaan uskaltanut minua lahestya kuitenkaan.

Muutuin taysin. Kavin kylla viela koulua, olin vielakin hiljaa, mutta en enaa nakymaton. Olin vihainen. Olin pelottava. Olin hiljaa mutta uhkuin vihaa ja opettajat paasivat helpommalla kun he eivat hairinneet minua. Kukaan ei uskaltanut tulla puhumaan minulle koska kuka tahansa tuli minun lahelleni tuijotin heita niin vihasesti etta he kaantyivat pois. Lopetin perheelleni puhumisen kokonaan. Kotona lukitsin itseni huoneeseeni, soin huoneessani, katsoin tvta huoneessani, tein laksyni huoneessani. Tulin ulos ainoastaan kun kavin pesulla, wcssa tai jaakaapilla. Pari kuukautta jatkoin tata vihaa. En valittanyt enaa iskan juomisesta. En valittanyt aidin huumeongelmista. En valittanyt siskoni kapinoimisesta silla olin liian kiireinen oman kapinoimiseni kanssa. Vihasin kaikkea ja kaikkia. Tuntui kuin maailmassa oli vain mina. Me against the world.

(Pyydan anteeksi a/o-pisteiden puuttumista, en kirjoita omalla koneella.)

Yksinäisyys hiipii...

Lopetin harrastukseni. Erakoiduin enkä pitänyt yhteyttä ystäviini. En halunnut joutua sellaiseen tilanteeseen että olisi ollut pakko kertoa kavereille mitä kotona oikeasti tapahtuu. Kun olin tarpeeksi kauan vastaamatta puheluihin, tekstareihin ja muihin yhteydenottoihin, ne väheni. Pari kuukautta myöhemmin puhelimeni hiljeni kokonaan. Koulussa istuin hiljaa luokan perällä. En viittonut tunnilla, vastasin kuiskaten opettajien kysymyksiin, en syönyt ikinä lounasta koulussa koska en halunnut olla muiden oppilaiden kanssa. Lounastauolla juoksin läheiseen ostoskeskukseen ja istuin siellä yhdellä ja samalla penkillä kaikki päivät. Oli helppoa soluttautua ihmismassaan eikä kukaan piitannut minusta. Ehk vartijat ja työntekijät ihmettelivät miksi aina istuin samalla penkillä, mutta kukaan ei kysellyt. Se helpotti. Tuntui siltä että sain olla näkymätön edes hetken aikaa päivästä.

Päivät muuttuivat viikoiksi, viikot kuukausiksi. Yhtäkkiä huomasin etten muistanut yhtään mitä oli tapahtunut viimeisen puolen vuoden aikana. Tai oliko aikaa mennyt puoli vuotta. Ehkä enemmänkin. Arjet olin koulussa, kävin lounastauolla penkilläni, takaisin kouluun, koulusta kotiin. Kotona tein läksyni ja istuin huoneessani, säpsähtäen jokaista ääntä. Kuunnellen tuleeko äiti tai iskä kotiin, onko sisko jo tullut, käykö iskä jääkaapilla, kenen kanssa äiti juttelee puhelimessa jne. En tehnyt muuta kuin kuuntelin. Olin hiljaa ja kuuntelin. Myöhemmin opettajani ja naapurini sanoi, ettei muistanut minun sanoneen yhtä ainuttakaan sanaa sinä koko aikana. Koulussa sain uuden kutsumanimen. Fragile. Hauras. Pojat naureskeli ettei minuun päin uskaltanut edes hengittää etten menisi rikki. Olin kuin lasityttö. Minusta näki lävitse koska olin näkymätön. Minua ei kuullut. Ja fragile sopi täydellisesti myös tunteisiini. Luulin oikeasti meneväni rikki koska tahansa. Pelkäsin kaikista eniten että koko loppuelämäni olisi samanlaista. Etten ikinä pääsisi pois siitä olemattomuudesta.

Kaikki muuttuu.

Hitaasti tragedia hiipi elämäämme. Kaksi vuotta muuttomme jälkeen kävi selväksi, että äiti ei käykään naapurin luona hyvän juoruseuran takia, vaan huumeiden takia. Heitä oli kolme ja he tapasivat päivittäin, vetivät nappia ja joivat viiniä kun lapset oli koulussa. Äiti sanoi aina olevansa naapurin luona illatkin, mutta myöhemmin selvisi, että hän oikeasti kävi La Colonian toisella laidalla, sillä pahamaineisimmalla puolella, josta sai helposti ostettua huumeita joita hän sitten tarjoili muille naisille. Naisilla oli katsokaas jonkinlainen nyytäri-meininki ja aina viikottain huumeita tarjoili eri nainen. Äiti onnistui pitämään asian salassa yllättävän kauan. Tai sitten kukaan meidän perheestä ei halunnut myöntää huomaavansa mitä oli tapahtumassa ja alitajuisesti vältti koko asiaa.

Siskostani huomasin että hän alkoi oireilla, ei viihtynyt kotona, riiteli paljon vanhempieni kanssa ja teki kaiken oman päänsä mukaan. Minua alkoi ahdistaa kodin negatiivinen ilmapiiri, ja vaikka kuinka yritin toimia neuvottelijana siskoni ja vanhempieni välillä, niin lopulta sain aina huudot itse niskaani koska työnsin nenäni muiden asioihin.

Kun iskä lopulta hyväksyi faktan että äidistä oli tullut narkkari, hän yritti puhua äidille järkeä. Turhaan. Järkyttävän ison riidan jälkeen äiti pakkasi tavaransa ja muutti naapurin luo asumaan. Iskä yritti parhaansa mukaan elää surun kanssa ja teki sen takia töitä tuplasti enemmän kun aikaisemmin, jättäen siskoni ja minut melkeimpä kokonaan oman onnemme nojaan. Sisko oli asiasta superiloinen! Kukaan ei nipottanut kotiintulo-ajoista, ei valittanut kun hän skippasi koulua, ei huutanut kun hän tuli kotiin kaatokännissä eikä näyttänyt välittävän muutenkaan millään tavalla. Nuorimpana minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia pitää perhettä kasassa ja leikkiä siskolleni vanhempaa, yrittää lohduttaa isääni, auttaa äitiäni ja elää kaiken lisäksi vielä normaalia teinielämää...

Lopulta linnoittauduin kokonaan kotiin, en käynyt muuta kun koulussa ja sieltä aina suoraan kotiin. Pelkäsin, että jos lähdin jonnekkin koulun jälkeen siskoni saattoi tehdä jotain typerää tai isäni saattoi tarvita apuani, joten luulin että autoin perhettä olemalla mahdollisimman paljon kotona. Suurimmaksi osaksi yksin.

Tästä syystä aloin huomata kun keittiön roskiskaappiin alkoi kerääntyä viinipulloja. Pidin uusista pulloista tarkkaa lukua ja yritin keksiä tavan millä ottaa asian puheeksi iskän kanssa. Pelkäsin että jos sanon asiasta jotain hänkin lähtee kuten äiti. Oli muutenkin ahdistavaa elää kaksi taloa äidin uudesta "kodista" näkemättä häntä ikinä. Mietin aina, että kun pulloja oli 20 niin puhun iskälle. Kun niitä sitten oli se 20, en uskaltanukaan ja päätin että sitten kun niitä on 50 jne. Lopulta en kuitenkaan uskaltanut vaan pidin kirjaa pulloista, enkä tehnyt muuta. En tiedä millä tavalla tämä asiaa muka auttoi. En kuitenkaan uskaltanut itse ottaa sitä puheeksi.

Äidin asuttua noin kuukauden naapurin luona hän eräänä iltana tuli kotiin. Iskä käski minut ja siskoni huoneisiimme ja vanhemmat menivät takapihalle juttelemaan. Tunteeni olivat niin sekavat! Halusin niin paljon että äiti tulisi kotiin! Samalla näin miten paljon hän oli muuttunut ja pelkäsin häntä. Hän ei ollut enää sama tuttu äiti. Pelkäsin myös mitä tapahtuisi kun äiti saa tietää iskän juomisesta.

Äiti kuitenkin muutti kotiin sinä iltana eikä hänen tai iskän ongelmista ikinä puhuttu. Ne vaan unohdettiin. Tai leikittiin että unohdettiin. Jatkoin kuitenkin pullojen laskemista ja ne vaan lisääntyi koko ajan. Suutuspäissäni heitin kaikki pullot roskiin. Sen jälkeen iskän pulloja ei enää ilmestynyt roskiskaappiin. Hän kai arvasi että olin laskenut niistä paljonko hän joi...

Perheemme ei ollut enää perhe. Se koostui nyt neljästä ihmisestä jotka eivät halunneet olla toistensa kanssa tekemisissä. Äiti kävi naapurin naisen luona aina kun pystyi. Iskä oli aina töissä. Sisko oli aina kavereiden kanssa ulkona. Minä olin aina yksin kotona ja toivoin kaikkien olevan kunnossa. Koska ilman heitä en tienyt mitä tehdä. Halusin niin paljon että kaikki olisi taas kunnossa. Kaikki olisi normaalisti. Kaikki rakastaisi toisiaan. Että olisimme perhe ja lähtisimme kauas pois kaikesta pahasta. Tästä kauheasta paikasta joka pilasi perheeni.

Alkuhuumaan ihanuus

Aloitetaan alusta. Vuonna 2006 isäni sai työpaikan Oxnardin lähistöltä Californiassa. Joten koko perheemme, vanhempani, siskoni ja minä pakkasimme tavaramme ja muutimme Amerikkaan. Oli tietenkin haikeata jättää kaverit Suomeen, olisin itse juuri aloittanut lukion, mutta koska olimme jo Suomessa muuttanut monta kertaa, Savonlinnasta Jyväskylään, Jyväskylästä Tampereelle, niin kaverit Tampereella olin tuntenut vasta pari vuotta eikä minulla Suomessa ketään sydänystävää ollutkaan. Saavuimme Oxnardiin, tuttavallisemmin "The Nard" eli Nardiin loppukesästä ja ihastuimme heti! Oli aurinkoa, rantoja, palmuja ja upeita taloja! Ihmiset olivat mukavia ja hyvin kiinnostuneita Suomesta ja meistä "muukalaisista" :)

Isäni työpaikka järjesti meille upean vuokra-asunnon keskeltä Oxnardia, La Colonian kaupunginosasta. itse kaupunginosa ei ollut niitä parhaita mahdollisia, esimerkiksi jengiläisiä alueelta löytyi paljon, mutta me asuimme aivan La Colonian rajalla jossa oli rauhallista.  Aloitimme siskoni kanssa Pacifica High Schoolissa ja saimme heti paljon uusia ystäviä. Nopeasti huomasimme kuitenkin, että Amerikassa kaikki ovat kilttejä ja avuliaita, mutta kun uutudenviehätys häviää, vain pari ihmistä oikeasti jää ystäviksi. Tämä harmitti tietenkin, koska luulin saaneeni paljon uusia ystäviä. Noh, olihan meillä aina toisemme. Harrastusten kautta saimme myös lisää kavereita nopeasti.

Bileet Amerikassa ei oikeasti kylläkään ole niin kuin OC:ssa, ehkä siksi, että suurin osa kavereistamme ei ollut mitään himorikkaita, vaan normaaleja teinejä. Ensinnäkin juominen Amerikassa on miltei mahdotonta alaikäisiltä, ja ikäraja täällä on 21 vuotta (eli olen nyt vuoden ollut aikuinen jee!) joten bileet olivat aika rauhallisia. Enemmän hengailtiin vain kavereiden kanssa kaupungilla ja käytiin leffassa jne.

Siskoni oli minua vuoden vanhempi, ja hän alkoikin nopeasti hengailla vähän vanhempien oppilaiden kanssa. Heidän bileissä oli aina juotavaa ja usein niitä hankki oppilaiden siskot tai veljet jotka olivat jo collegessa.

Tähän aikaan siskoni ja minä tulimme huonommin ja huonommin toimeen keskenämme, en pitänyt hänen vanhemmista kavereistaan koska ne käyttäytyi kun olisin ollut joku pikkulapsi, ja harmitti että siskoni valitsi heidät eikä halunnut enää olla yhtä paljon minun kanssani.

Löysin kuitenkin nopeasti hyviä ystäviä itsekin, eikä minua enää harmittanut että siskollani oli omia ystäviä.

Vanhempani näytti myös sopeutuvan hyvin uuteen elämäänsä. Iskä toisaalta teki hyvin pitkiä työpäiviä, mutta en oikeastaan miettinyt sitä sen kummemmin. Äiti oli suurimman osan ajasta kotona (hän ei tehnyt Amerikassa töitä) ja iltaisin hengaili usein jonkun naapurin luona juoruilemassa.

Tällaista se meidän normaali elämä Amerikassa oli aluksi. Nyt kun mietin elämäämme taaksepäin, niin en kyllä vielä tässä vaiheessa mitenkään pystynyt arvaamaan mitä tulevaisuus toi tullessaan. Olen ikuisesti yrittänyt miettiä, että olisinko voinut jotenkin muuttaa tapahtumia tekemällä jotain toisin. Ehkä vielä joskus saan vastauksen siihen kysymykseen.

Kuvat weheartit.com

Tervetuloa.

Hauras lapsi. Särkyvä mieli. Elämäni viimeiset vuodet on ollut kuin painajaista. Silti olen saanut mahdollisuuden täydelliseen elämään. Aika epäreilua, eikö?


Olen asunut vanhempieni kanssa Amerikan länsirannikolla Oxnardissa viimeiset kuusi vuotta. Kun tulimme tänne meitä oli neljä. Olimme kaikki onnellisia ja innoissamme uudesta mahdollisuudesta! Nauroimme siskoni kanssa, että meistä tulee ihan kuin OC:n tai Laguna Beachin tytöt! Hengaillaan päivät pitkät rannalla biksuissa ja pokaillaan surffareita. Biletetään rikkaiden kakaroiden kanssa ja eletään amerikkalaista unelmaa, the American dream. 

Isäni sai työn puolesta upean vuokra-asunnon. Ei kuitenkaan rannalta kuten unelmissamme, vaan keskellä kaupunkia. Ei se kuitenkaan menoa haitannut, ranta oli kuitenkin lähempänä kuin ikinä aikaisemmin! Suomessa asuessamme emme asuneet lähelläkään merta!

Kaksi vuotta elimme unelmaamme, olimme onnellisia ja pidimme hauskaa. Siskostani tuli paras ystäväni, olimmehan ainoat Suomi-tytöt koulussamme! Vanhempani viihtyivät myös uudessa kodissamme ja Amerikasta tuli koti.

Kahden upean vuoden jälkeen tuli Se Päivä. Se Päivä joka muutti kaiken. The American Dream turned into the American Nightmare. Enää talo ei tunnu muuta kuin vankilalta. Enää tämä maa ei ole koti. Enää tämä perhe ei ole perhe.


Neljä pitkää vuotta olen kestänyt, kamppaillut ja selvinnyt. Nyt on aika selvittää pääni ja ajattelin tehdä sen blogin muodossa. Käyn läpi missä elämäni meni vikaan, olisinko voinut muuttaa asioita, olisiko vielä mahdollisuus olla onnellinen? Kerron tietenkin myös kuulumisia, tulevaisuuden toiveistani ja siitä, pääsenkö ikinä enää tästä painajaisesta pois. Mitä sitten jos pääsen? Pystynkö edes enää elämään "oikeata" elämää? Vai tulenko ikuisesti olemaan kadun kasvatti, ongelmalapsi, tragediamagneetti. Toivon, toivon niin hartaasti, että joku kuulisi avunhuutoni.