Retreat

Pyydän tuhannesti anteeksi pitkää blogitaukoa! Unohdin ihan kokonaan koko blogin hetkeksi, hups :)

Noniin, takaisin siihen mihin jäätiin.

Olin siis takaisin Jenkeissä, inhosin vanhempiani, mutta rakastin kouluani, cheerleading-joukkuettani sekä kavereitani.

Kestin kuitenkin vanhempiani, mutta emme oikeastaan puhunut mitään puoleen vuoteen, paitsi tietenkin sellaista perus "Miten meni koulussa? Ihan hyvin. Kiva kuulla, syötkö tänään kotona? En kun meen ulos. Ok." Lopulta noin puolen vuoden jälkeen, pari viikkoa ennen kesäloman alkamista, vanhemmat kutsuivat minut olohuoneeseen juttelemaan. Selvisi, että he olivat saaneet asunnon muualta ja että me vihdoinkin pääsisimme muuttamaan siitä kirotusta talosta pois. Ongelmana oli tietenkin siskoni huone, joka oli edelleen koskemattomana lukkojen takana. Pitkän juttelun jälkeen päätettiin, että lähdetään ensin koko perheen voimin psykologilla käymään, selvitellään tunteita ja fiilistä ja katsotaan sitten mitä siskoni huoneelle tehdään.

Tuntui todella awkwardilta istua psykologin luona ja jutella vanhempieni edessä tunteistani. Ensimmäinen kerta oli kahden tunnin aika, ja kun lopulta päästiin awkwardnessin yli, niin juttu alkoi luistamaan ja tunteet päästettiin valloilleen. Oli niin helpottunut olo kun vihdoinkin ymmärrettiin että meillä kaikilla oli yhtä ikävä siskoani, me vaan kaikki dealattiin tunteiden kanssa eri tavalla ja kukaan ei ollut oikeassa tai väärässä. Heti ensimmäisen kerran jälkeen psykologimme suositteli meille sellaista Family Retreatia (tällaiset retreatit on tosi suosittuja Jenkeissä!) missä oltaisiin viikko yhdessä jossain in the middle of nowhere ilman nettiä, puhelimia, työasioita tai muuta ja käytäis muiden perheiden kanssa joilla on ollut samantapaisia ongelmia läpi fiiliksiä yhdessä ja erikseen.

Ettekä muuten ikinä arvaa minne päätettiin lähteä retreatiin... Alaskaan :D Damn... Kylmää ja metsää, ihan niinkuin sitä ei olisi tarpeeksi Suomessakin! Mutta oli se jotakin aivan upeeta kun sinne sitten päästiin pari viikkoa myöhemmin kun kesäloma alkoi!

Noh, oikeastihan tuolla oli kesällä tosi lämmintä ja aivan UPEAN näköistä! Ja oikeasti, se viikko auttoi. Se auttoi aivan järkyttävän paljon. Meistä tuli taas läheisiä vanhempieni kanssa, kaikki ongelmat tuotiin päivänvaloon ja tuntui vihdoinkin siltä, että asiat olivat paranemassa. On se vaan totta kun sanotaan että vertaistuki on paras tuki. Vaikka tiedän ettei siskoni kuolema ollut omaa syytäni niin jotenkin sitä kuitenkin aina syyttää itseään. Oli huojentavaa kuulla muilta retreatiläisiltä että heillä oli ollut samanlaisia tunteita heidän läheistensä kuoleman takia. Tuo retreat oikeasti pelasti meidän perheen<3 Ja sain sieltä monia läheisiä ystäviä, eihän tuollaiseen retreatiin voi mennä puhumaan kaikista intiimeimmistä asioista tulematta läheisiksi niiden ihmisten kanssa. Harmi, ettei kukaan niistä asunut meidän lähellä, mutta ainakin Skypet ja Facebookit auttaa :)

Kotiin tultuamme käytimme kokonaisen päivän siskoni huoneen tyhjentämiseen. Naureskeltiin hyville muistoille yhdessä, itkimme suruamme pois ja pidettiin toisistamme huolta. Säästin paljon siskoni tavaroista, mutta uskalsin myös hyvällä omatunnolla heittää paljon tavaraa pois. Aikaisemmin tuntui siltä, että jos yksikään ihminen menisi siskoni huoneeseen, muistoni siskostani särkyisi, koska joku toinen, uusi muisto hänen huoneesta tulisi vanhan muiston tilalle. Nyt tiesin, ettei niin voinut käydä. Muistan siskoni ikuisesti, vaikka muutimme pois, vaikka hänen huoneessaan nyt asuu joku toinen, toivottavasti onnellinen ihminen. Tärkein muisto mikä minulle siskoltani jäi oli ehdottomasti siskoni vanha sormus joka oli ensimmäinen asia minkä hän Jenkeistä osti. Se tulee ikuisesti muistuttamaan minua siitä uudesta seikkailusta mikä meitä Jenkeissä odotti, sitä kutkuttavaa fiilistä kun ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tulevaisuus ei tietenkään tuossa vaiheessa tuonut paljonkaan hyvää tullessaan, mutta minä selvisin siitäkin. Luulin, etten pystyisi elämään ilman siskoani, ilman perhettäni, mutta minä pärjäsin. Sain vanhempani takaisin, sain siskoni jollain tapaa takaisin, sillä nyt muistoni hänestä olivat hyviä eikä tuskallisen surullisia.

Viihdyin taas kerran Oxnardissa tosi hyvin! Hankittiin pieni kolmio rannan läheltä jossa asuttiin yhdessä uudessa kodissamme.

Pyhitimme jopa pienen alttarin siskolleni, hieman hölmöä periaatteessa, mutta oli ihana lähteä kotoa tai tulla kotiin kun ensimmäinen asia minkä näki oli siskoni "paikka" ulko-oven vieressä. Siitä löytyi hänen kuviaan, muistoesineitä, hänen lempihajuvesi ja aina tuoreita kukkia. Kävimme äidin kanssa joka maanantai ja joka torstai ostamassa kukkia siskon "paikalle" jotta siskolleni ei ikinä enää tulisi sellaista oloa että me unohdettiin se. Kukaan meistä ei ikinä unohtaisi häntä<3

Rakastan sinua siskokulta<3

Tuhannesti anteeksi.

Pyydän tuhannesti anteeksi etten ole kirjoitellut pitkään aikaan. Viime postauksen jälkeen tuli sellainen olo etten haluakaan kirjoittaa enää blogia. En halua jakaa tuskaani kenenkään kanssa. Tuntuu että olen elänyt sen kanssa niin kauan yksinäni etten edes halua muiden tietävän miltä minusta tuntuu. Pitkän tauon jälkeen tajusin että minulla kuitenkin oli ikävä kirjoittelua. Kai se siis jotenkin auttoi :)

Palaan siis takaisin tarinaani. Siskoni siis kuoli. Hävisi elämästäni. Jäin yksin vanhempieni kanssa. Heidän kaikki aikansa meni kuljetuksen selvittämiseen, kuinka siskoni saataisiin toimitettua Suomeen hautajaisia varten. Meidän vakuutus auttoi kyllä kustannuksissa, mutta lopulta he kuitenkin päättivät krematoida siskoni ja viedä hänen tuhkansa kotiin Suomeen. Hautajaiset järjestettiin Hietaniemen hautausmaan kappelissa (jos oikein muistan, siis se hautausmaa lähellä Ruoholahtea Helsingissä). Siskoni sai myös pienen hautalaatan hautausmaalle. Olen käynyt hänen haudallaan vain kerran hautajaisten jälkeen. Pelkään aina ettei kukaan pidä siitä huolta, vie kukkia ja kynttilöitä. En halua että ihmiset luulee ettei häntä rakastettu tai ettei hänellä ollut läheisiä. Me vain asumme niin kaukana eikä kukaan sukulaisistamme enää asu Helsingissä. Paitsi mummoni, mutta hän on vanha ja sairaalassa.

Vanhempani päättivät jättää minut Suomeen. Jouduin kesken vuoden uuteen kouluun pienelle paikkakunnalle tätini luo asumaan. Vanhempani lähtivät takaisin Jenkkeihin "selvittämään työjutut loppuun ja muuttamaan sitten takaisin." Sillä tiellä he ovat vieläkin.

Koulu yhdessä vanhempieni kanssa haastoivat kuskin oikeuteen ja saivat aika kovan "voittopotin", niin kuin paikalliset lehdet sitä kutsuivat. Voittopotti... Mitä voittoa siitä on että siskoni murhaaja joutuu telkien taakse ja maksaa itsensä kipeäksi? Ei se tuo siskoani takaisin. Luulin että inhoisin häntä mutta kun näin hänen vaimonsa ja lapsensa itkevän pystyin vain ajattelemaan miten epäreilua on että tämän takia vielä joku toinenkin perhe rikkoutuu. Vanhempani kuitenkin tallettivat kaikki rahat minulle tarkoitetulle opiskelutilille, varmuuden vuoksi jos halusin jatkaa opintoja amerikkalaisessa yliopistossa.

Asuin tätini luona neljä kuukautta kunnes en enää kestänyt olla vanhemmistani erossa. Olin heille vihainen. Ensin siskoni jätti minut ja nyt vanhempani. Olin raivoissani ja halusin takaisin Jenkkeihin. Joten isäni antoi minun tulla takaisin. Pääsin takaisin kouluuni, joukkueeseeni ja siihen kamalaan, kamalaan taloon. Luulin että vanhempani olisi ensimmäiseksi hankkiutunut eroon siitä, mutta se ei vissiin heidän mielestä ollut niin tärkeätä.

Ensi töikseni hankin siskoni huoneeseen munalukon. En edes avannut ovea. En edes tarkistanut olivatko vanhempani tyhjentänyt huoneen vai jättänyt sen entiselleen. Joka kerta kun näin oven tulin niin vihaiseksi. Vihasin sitä typerää taloa ja halusin siitä eroon. Vanhemmillani vain ei näyttänyt olevan mikään kiire. Olin taas muuttumassa vihaiseksi ja sulkeutuneeksi. Onneksi tällä kertaa vain vanhempieni ympärillä. Mielestäni he käyttäytyivät kuin siskoni ei olisi koskaan ollut edes olemassa. Inhosin heitä sen takia.

Se päivä.

Kuten olette jo aikaisemmin saaneet vähän vihjailuja, asiat vaihtuivat nopeasti takaisin painajaiseksi. Olen yrittänyt monta kertaa kirjoittaa tätä tekstiä, mutta joka kerta olen sen heti poistanut julkaisemisen jälkeen koska mielestä se ei vain kuvaile tapahtunutta niin kuin haluan. Pahoittelen että sen takia olette joutuneet postausta odottamaan. Mutta miten voisin ikinä onnistua? Miten pystyisin kirjoittaman tekstin joka totuudenmukaisesti välittäisi tuskani ja tunteeni teille lukijoille? Minä niin kovasti haluaisin että ymmärtäisitte miltä minusta tuntuu. Miten elämästäni vietiin pohja ja seinät ja toivo ja rakkaus ja ilo ja kaikki. Elämäni loppui sinä päivänä. Ehkä tuo on paras tapa selittää tunteeni. En tule ikinä enää elämään täyttä elämää, tulen päivieni loppuun saakka olemaan rikki. Koska minulta vietiin osa sydäntäni. Varastettiin ja tuhottiin. Tapettiin.

Siskoni oli perheestäni aina minulle rakkain. Tulimme hyvin toimeen ja olimme todella läheisiä. Hän oli esikuvani, paras ystäväni ja perheeni. Hän oli täydellinen. Hän oli lahjakas. Kaunis. Ihana. Kaikki rakastivat häntä ja hän rakasti kaikkia. Mutta eniten hän rakasti musiikkia. Inhoan sitä. Siskoni kuoleman jälkeen olen lopettanut kaiken musiikin kuuntelemisen. Yritän mahdollisimman usein olla ilman musiikkia. Kartan sitä autossa, ostoskeskuksissa, rannalla ja koulussa. Treeneissä tilanne on eri, sillä siellä saan tuskani ulos muuta kautta, rääkkäämällä kroppaani nappisuorituksiin. Mutta siskoni rakasti musiikkia. Musiikki myös vei hänet minulta ja sen takia inhoan sitä. Inhoan kun ihmiset sanovat että musiikki pelasti heidät. Musiikki ei ole mikään maailmanpelastaja ja ihana keksintö. Musiikki vain on. Se ei ole hyvää eikä pahaa, se vaan on. Vaikka haluaisin ja toivoisin ettei sitä enää olisi.

Sinä kauheana päivänä siskoni soitti koulun vanhempainkonsertissa viulua kvartetissa ja orkesterissa. Hän oli harjoitellut pitkän aikaa ja jopa minä osasin kappaleet ulkoa. Sonaatit ja etydit. Bachit ja Straussit. Duurit ja mollit ja ylennykset ja alennukset. Koko perhe odotti innolla konserttia.

Siskoni soitti kuin enkeli. Hän oli enkeli. On enkeli. Hän soitti niin kauniisti että itketti. Itkettää vieläkin. Konsertti nauhoitettiin. Kun konsertti tuli ulos levyllä, levyn kannessa luki "In loving memory of the talented I.K. who was taken from us too early. May she rest in peace and play her beautiful music on God's side." Levy on vieläkin keittiön pöydällä avaamattomana.

Konsertin jälkeen meidän perheen oli määrä mennä juhlistamaan siskoani läheiseen italialaiseen ravintolaan. Pöytä oli varattu ja kaikki oli valmista. Siskoni kuitenkin ilmoitti, ettei voinut tulla, sillä orkesteri oli menossa yhdessä juhlistamaan onnistumistaan. Se ei meit haitannut, olihan se tärkeää että sisko sai olla ystäviensä kanssa, joten menimme italialaiseen ravintolaan syömään vain kolmistaan. Söimme ja nauroimme ja viihdyimme. Ajoimme yhdessä kotiin ja menimme nukkumaan. Aamulla heräsin vanhempieni ääniin. Ne kantautivat keittiöstä, he kuulostivat vihaisilta. Nousin ylös ja menin syömään aamupalaa. Keittiössä minua odotti pelottava näky. Äitini itkusta turvonneet kasvot, isän huolesta painuneet olkapäät. Siskoni ei ollut tullut yöllä kotiin. Hän ei vastannut puhelimeen. Äiti oli suunniltaan huolesta ja itki tauokamatta. Isä oli selvästi myös todella huolissaan, mutta yritti epätoivoisesti uskotella itselleen ja äidille että kaikki oli vain vahinkoa, siskoni oli aikaisemminkin ollut yötä pois kotoa kun hän oli vahingossa juonut liikaa tai hengaili kavereiden kanssa ja typeryyttään unohti ilmoittaa kotiin jäävänsä jonkun luo yöksi. Yritin olla miettimättä koko asiaa, oikeastaan minua suututti se, että siskoni oli saanut vanhempani niin tuohtuneiksi. Menin takaisin nukkumaan.

Heräsin äitini huutoon. Hän huusi, kiljui, itki ja heitti tavaroita. Hän oli täysin psykoosissa. Isä istui ulko-oven edessä rapulla ja piilotti kasvonsa käsiinsä. Hänen vierellään seisoi kaksi vakavannäköistä poliisia.

En halunnut kuulla mitään, en halunnut tietää mitään, halusin vain pois, kauas pois, sillä jossain sisälläni tiesin jo sillä hetkellä etten ikinä enää näkisi siskoani. Nappasin reppuni huoneestani ja juoksin ulos. Juoksin ja juoksin kunnes en saanut enää henkeä. Vajosin keskelle jalkakäytävää tasaamaan hengitystäni. Sitten jatkoin juoksemista. Juoksin taas niin kauan kunnes en enää saanut henkeä. Vielä monen hengitystauon jälkeen löysin itseni moottoritien vierestä, keskellä luontoa, ei taloja tai autoja näkyvissä. Rämmin pensaikon läpi kunnes tulin tiheäkasvuiseen poukamaan. Siellä vajosin polvilleni rantahiekkaan ja itkin itseni uneen. Nukuin rannalla katkonaisesti ja painajaisten saattelemana. Heräsin monta kertaa itkien ja jatoin itkemistä ja huutamista kunnes taas nukahdin. Vauvat nukkuvat kun joutuvat pelottavaan tai hermostuttavaan tilanteeseen suojatakseen itseään. Kai tilanne oli minussa jonkinlaisen primäärin tunteen herättänyt, koska nukuin tosiaan rantarämeessä todella kauan. Monta tuntia, luultavasti jopa yli 12 tuntia. Lopulta kömmin samaa rämetietä takaisin moottoritielle ja liftasin kotiin.

Äitini tuli minua vastaan. Hän halasi minua pitkään ja piti minusta kiinni, vaikka minulle tuli heti takaisin tunne, että halusin juosta kauas pois. Tuska ei kuitenkaan juoksemallakaan parantunut. Isäni odotti minua keittiössä. Sitten sain kuulla kaiken, mitä oli tapahtunut.

Siskoni oli lähtenyt orkesterin kanssa syömään läheiseen Taco Belliin. Syömisen jälkeen he päättivät jatkaa juhlimista yhden orkesterin jäsenen kotona. Muut lähtivät ajamaan kohti kyseisen ystävän taloa, mutta siskoni ja eräs poika orkesterista palasivat vielä koululle hakemaan soittimensa. Heillä oli kuulemma ollut jotain sutinaa, joten siskoni oli varmaan iloinen saadessaan olla pojan kanssa yksin. He hakivat koululta soittimensa ja jatkoivat matkaa kohti lähintä bussipysäkkiä ottaakseen bussin ystävänsä talolle. Ulkona oli pimeätä ja alkoi tihuttaa. He hölkkäsivät kohti bussipysäkkiä päästäkseen nopeasti sateensuojaan. He päättivät oikaista tien yli eikä kävellä suojatielle asti. Siinä kohtaa he jäivät rekan alle. Rekka törmäsi ensin poikaan, joka rytäkässä työnsi siskoni maahan. Poika paiskautui rekan nokan sivusta tien sivuun. Siskoni jäi suoraan renkaiden alle. Lääkärit kertoivat myöhemmin, että hän oli kuollut heti. Hänen kallonsa oli musertunut rekan etupyörän alle. Hänen koko ylävartalonsa oli jäänyt renkaan alle. Poika parka jäi henkiin. Kauheissa tuskissa hänet vietiin sairaalaan, jossa hän sai tietää halvaantuneensa lantiosta alaspäin. Viikkoa myöhemmin hän kuoli aivojen komplikaatioihin. Siskoni sentään ei joutunut kärsimään pitkään. Hänen viulunsa löytyi kuin ihmeen kaupalla ehjänä kotelostaan pari metriä kolaripaikalta. Hautasimme sen siskoni arkussa.

Näin siskostani tuli enkeli ja elämäni oli taas tyhjiö. Isäni alkoi taas juomaan ja äitini vietti enemmän ja enemmän aikaa naapurinrouvien luona. Olimme takaisin lähtöruudussa, tosin tällä kertaa emme ikinä selviäisi tilanteesta enää yhtenä ehjänä perheenä. Koska emme enää ikinä voida olla kokonainen perhe. Olemme rikkinäinen perhe. Tuskaa täynnä ja katkeruutta maailmaa kohtaan. Mutta ainakin siskoni pääsi pois. Hän oli aina meistä täydellisin. Hän ansaitsi levon ja rauhan. Hänestä tuli täydellinen enkeli.

Love your team.

Oho, yllätyin kuinka moni lukija kiinnostui cheerleading-harrastuksestani! :) Ihana kuulla, minkälaista laji on Suomessa kun en tiennyt siitä mitään. Vieläkään en kyllä oikein tajua, miten lajia voi harrastaa koulun ulkopuolella, sillä Jenkeissä cheerleading kuuluu niin kovasti koulukulttuuriin. Kannustetaan omaa kouluaan ja joukkueita, järjestetään pep rally-tilaisuuksia ja muutenkin cheerleading on niin tärkeä osa koulun mainostamista. Tietenkin joukkueet kisaavat myös muita kouluja vastaan eri divisioonissa (esim. kaupungin sisäiset kisat, state championship, division championship, sectionals, nationals jne.).

Koska niin moni innostui tästä asiasta, päätin tehdä lyhyen kuvapostauksen siitä, mitä cheerleading minulle merkitsee. Joten jos olet lukija, jota tämä laji ei kiinnosta, toivon kärsivällisyyttä. Jatkan tarinaani heti seuraavassa postauksessa. Ja kyselkää ihmeessä enemmän, ja kirjoitelkaa mielellään minulle kommentteja minkälaista cheerleading on Suomessa.

Onnistuminen

Treenit

Totuus

Tahdonvoima

Mielikuvaharjoitukset

Tuki

Yhteishenki

Pettymykset

Fiilis

Luottamus

Yhteinen odottaminen

Laskujen treenaaminen joka paikassa

Ikuisuudelta tuntuva odotus

Vapaus.

Pelastus

Kuukautta myöhemmin äiti muutti takaisin kotiin. Iskä joi vielä välillä, mutta oli jo vähentänyt paljon. Siskoni kanssa hengailtiin tähän aikaan todella paljon kotona yhdessä. Siskoni kaveriporukka oli nyt vähän mitä oli, joten loppujen lopuksi häntä ei edes harmittanut jättää ns. ystäviään. Vaikka meidät jo koulussa oli leimattu "the weird northern girls", pidimme yhtä. Kotona siivosimme ja teimme paljon ruokaa yhdessä. Meillä oli siskon kanssa sellanen hauska harrastus että kokeiltiin joka päivä jotain Jenkkien valmisruokapakkauksia (siis sellaisia just add water). Etenkin cookie dough paketit olivat meijän lemppareita!

Koska kotiolot olivat parantuneet huimasti ja olimme takaisin normaalissa perhe-elämässä, muutoksen käytöksessämme huomattiin myös koulussa. Olimme taas normaaleja. Minä en ollut koko ajan vihainen tai hiljaa, siskoni ei hengannut enää outojen hyypiöiden kanssa ja aloitimme jopa molemmat uusia harrastuksia. Jenkeissä on paljon "extra curricular activities", eli koulutyön ulkopuolella olevia kerhoja joiden tarkoitus on periaatteessa motivoida opiskelemaan ja sosiaalistumaan (useimmissa esim. urheilujoukkueiden parhaissa joukkueissa, eli varsity joukkueissa oli sellainen sääntö, että jos arvosanojen keskiarvo putoaa alle B:n niin oppilas potkitaan joukkueesta).

Siskoni oli aina hyvin musikaalinen, lauloi kuorossa ja soitti viulua. Jenkeissä hän päätti jatkaa molempia harrastuksia, joten hän liittyi koulun kuoroon ja soitti viulua koulun pienessä orkesterissa. Hän oli kaiken vaikeuden aikana kuitenkin jatkanut harrastuksiaan. Tosin nyt hän jaksoi panostaa niihin täysillä. Hän sai nopeasti uusia, mukavia ystäviä joiden kanssa viihtyi kauan koulun konserttihuoneessa koulupäivän päätyttyä.

Itse olin Suomessa harrastanut telinevoimistelua ihan pikkutytöstä saakka, mutta koulullamme ei ollut telinevoikkajoukkuetta. Lähimmät lajit olivat contemporary dance ja cheerleading. En tiennyt lajeista oikeastaan mitään, joten kerhokoordinaattori ehdotti että voisin kokeilla kuukauden ajan molempia ja sitten valita mihin joukkueeseen haluaisin liittyä.

Tanssiin en ikinä oikein päässyt mukaan. Jos olisin harrastanut rytmistä voimistelua, tanssi olisi varmasti ollut helppo valinta. Itse en oikein lämmennyt sille kaikelle taiteelliselle hömpälle, "getting into character" ja tarinankerrontalöpinään. Cheerleading taas tarjosi hyvin samanlaista ja tuttua treenaamista, vaikka laji itsessään oli minulle uusi. Kovat lihaskuntorääkit, nopea tempo, keskittyminen ihan eri tavalla suoritukseen ja energia sopivat minulle kun nakutettu. Olin myyty. Kun vaikeudet alkoivat lopetin harrastukseni (ks. aikaisempi postaus) mutta nyt hain uudelleen joukkueeseeni ja he päästivät minut ilomielin takaisin uuden kauden alettua.

Parasta cheerleadingissä oli kuitenkin joukkue, josta löysin elämäni parhaimmat ystävät. Ilman heitä olisin seonnut jo kauan sitten. Elämälläni oli taas suunta, sisältöä ja paljon elämäniloa. Tunsin vihdoinkin että  vaikeudet olivat takanapäin ja tästä lähtien todella eläisin "the American Dream."

Äiti

Lopulta äiti tajusi miten huonossa jamassa oli. Äiti lähti hoitoon ja oli siellä kolme kuukautta. Kukaan perheestä ei mennyt häntä tapaamaan kahden ensimmäisen kuukauden aikana. Minä en vieläkään mitenkään välittänyt perheeni tekemisistä. Inhosin vieläkin maailmaa ja perhettäni ja kaikkea. Siskokin paineli missä sattui eikä ollut koskaan kotona. Iskä sentään yritti, mutta kun meitä tyttöjä ei kiinnostunut hän antoi periksi ja antoi meidän mennä omia menojamme.

Olin yksinäisempi kun ikinä aikasemmin... Yhtenä iltana kun itkin yksin huoneessani siskoni koputti oveeni. Huusin hänelle että painuu helvettiin, mutta sisko huusi että on ollut siellä ihan liian kauan jo! Päästin siskoni sisälle ja itkimme ja halasimme kauan. Juttelimme melkein koko yön kaikista tunteistamme, yksinäisyydestä, pelosta, huolesta, vihasta. Lopulta nukahdimme aamuyön tunneilla sänkyyni räkäpapereiden keskelle. Aamulla oli onneksi vapaata koulusta koska oli viikonloppu, sillä nukuimme molemmat pitkälle iltapäivään. Tunsin itseni taas niin rakastetuksi ja onnelliseksi! Päätimme yllättää iskän ja teimme siskon kanssa pannukakkua päivällistä varten. Iskä kävi aina lauantaisin golfaamassa ja kun hän tuli kotiin ja me riensimme hänen kaulaansa nauraen ja kerroimme pannukakusta, iskä lyhistyi polvilleen ja itki. Vihdoinkin perheemme alkoi taas elää! Olimme niin onnellisia, niin innoissamme kaikesta! Päätimme pakata pannukakun mukaamme ja ajoimme koko perhe yhdessä äitiä tapaamaan. Hänellä oli visiting hours aina seitsemästä iltapäivällä ja voi kuinka ihmeissään hän oli kun me marssimme yhdessä sisään pannukakun kanssa! :) Äiti näytti kauhealta. Hän oli laihtunut kauheasti ja iho kuulsi. Hän näytti varmaan kuusikymppiseltä! Mutta minua ei haitannut. Me emme koskaan puhunut ongelmistamme. Kaikilla oli ollut vaikeata. Vihdoinkin olimme taas perhe ja annoimme kaikille anteeksi siinä huoneessa sinä iltana, pannukakun äärellä. Se hetki on rakkain muistoni.

Paha maa, paha ihminen

Inhosin koko maata. Koko typeraa ylitseystavallista maata jossa naapurit esittivat olevansa parhaita ystavia, mutta kun oli kavellyt heidan ohitseen kuiskuttelivat selkiemme takana pahoja tarinoitaan. Kaikkialla toitotettiin miten mahtavaa maa Amerikka on. Kuinka upeaa on asua tassa maailman parhaassa maassa. Miten kaikki unelmat toteutuvat ja elama ei ole missaan parempaa. Vitut sanon mina.

Olen asunut elamani aikana kolmessa maassa. Tietenkin kotimaassani Suomessa. Sen lisaksi myos Italiassa vuoden. Olin vasta neljan vanha enka kaynyt siella koulua enka muutenkaan muista ajasta siella kauhean paljon. Naapurin tadilla oli kaksi lihavaa kissaa jotka ottivat aurinkoa ylakerran ikkunassa. Pihassamme kasvoi sitruunapuu. Viihdyin siella. Amerikka oli taysin painvastainen maa. Kerran se tuntui unelmalta, mutta lopulta inhosin kaikkea. Inhosin hullua patriotismia, inhosin ystavallisia ihmisia, inhosin jopa ikuista auringonpaistetta. Teki mieli huutaa etta ei tama saa voi olla taydellista kun ei mikaan muukaan ole!!

Vihasin kaikkea. Olin aina ollut iloinen tytto mutta Amerikka muutti minut kyyniseksi elamanvihaajaksi. Paatin haistattaa maailmalle ja lopettaa kaiken murehtimisen. Jos kerran inhosin kaikkea, niin valiako silla?! Olin niin taynna vihaa elamaa kohtaan etta en osannut enaa valittaa perheestani. Ajattelin vain etta ilman heita olisin paljon onnellisempi. Myos itsesuojeluvaistoni havisi kokonaan. Kun millaan ei ollut enaa valia niin ihminen unohtaa olevansa kuolevainen. Tuntuu vain silta ettei mikaan koske itseaan. Saatoin kavella pitkin moottoritieta keskella yota edes katsomatta tuleeko autoja. Kavelin vaarallisten alueiden lapi miettimatta ollenkaan mita voisi tapahtua. Taisin uhkua niin paljon vihaa ettei kukaan uskaltanut minua lahestya kuitenkaan.

Muutuin taysin. Kavin kylla viela koulua, olin vielakin hiljaa, mutta en enaa nakymaton. Olin vihainen. Olin pelottava. Olin hiljaa mutta uhkuin vihaa ja opettajat paasivat helpommalla kun he eivat hairinneet minua. Kukaan ei uskaltanut tulla puhumaan minulle koska kuka tahansa tuli minun lahelleni tuijotin heita niin vihasesti etta he kaantyivat pois. Lopetin perheelleni puhumisen kokonaan. Kotona lukitsin itseni huoneeseeni, soin huoneessani, katsoin tvta huoneessani, tein laksyni huoneessani. Tulin ulos ainoastaan kun kavin pesulla, wcssa tai jaakaapilla. Pari kuukautta jatkoin tata vihaa. En valittanyt enaa iskan juomisesta. En valittanyt aidin huumeongelmista. En valittanyt siskoni kapinoimisesta silla olin liian kiireinen oman kapinoimiseni kanssa. Vihasin kaikkea ja kaikkia. Tuntui kuin maailmassa oli vain mina. Me against the world.

(Pyydan anteeksi a/o-pisteiden puuttumista, en kirjoita omalla koneella.)

Yksinäisyys hiipii...

Lopetin harrastukseni. Erakoiduin enkä pitänyt yhteyttä ystäviini. En halunnut joutua sellaiseen tilanteeseen että olisi ollut pakko kertoa kavereille mitä kotona oikeasti tapahtuu. Kun olin tarpeeksi kauan vastaamatta puheluihin, tekstareihin ja muihin yhteydenottoihin, ne väheni. Pari kuukautta myöhemmin puhelimeni hiljeni kokonaan. Koulussa istuin hiljaa luokan perällä. En viittonut tunnilla, vastasin kuiskaten opettajien kysymyksiin, en syönyt ikinä lounasta koulussa koska en halunnut olla muiden oppilaiden kanssa. Lounastauolla juoksin läheiseen ostoskeskukseen ja istuin siellä yhdellä ja samalla penkillä kaikki päivät. Oli helppoa soluttautua ihmismassaan eikä kukaan piitannut minusta. Ehk vartijat ja työntekijät ihmettelivät miksi aina istuin samalla penkillä, mutta kukaan ei kysellyt. Se helpotti. Tuntui siltä että sain olla näkymätön edes hetken aikaa päivästä.

Päivät muuttuivat viikoiksi, viikot kuukausiksi. Yhtäkkiä huomasin etten muistanut yhtään mitä oli tapahtunut viimeisen puolen vuoden aikana. Tai oliko aikaa mennyt puoli vuotta. Ehkä enemmänkin. Arjet olin koulussa, kävin lounastauolla penkilläni, takaisin kouluun, koulusta kotiin. Kotona tein läksyni ja istuin huoneessani, säpsähtäen jokaista ääntä. Kuunnellen tuleeko äiti tai iskä kotiin, onko sisko jo tullut, käykö iskä jääkaapilla, kenen kanssa äiti juttelee puhelimessa jne. En tehnyt muuta kuin kuuntelin. Olin hiljaa ja kuuntelin. Myöhemmin opettajani ja naapurini sanoi, ettei muistanut minun sanoneen yhtä ainuttakaan sanaa sinä koko aikana. Koulussa sain uuden kutsumanimen. Fragile. Hauras. Pojat naureskeli ettei minuun päin uskaltanut edes hengittää etten menisi rikki. Olin kuin lasityttö. Minusta näki lävitse koska olin näkymätön. Minua ei kuullut. Ja fragile sopi täydellisesti myös tunteisiini. Luulin oikeasti meneväni rikki koska tahansa. Pelkäsin kaikista eniten että koko loppuelämäni olisi samanlaista. Etten ikinä pääsisi pois siitä olemattomuudesta.

Kaikki muuttuu.

Hitaasti tragedia hiipi elämäämme. Kaksi vuotta muuttomme jälkeen kävi selväksi, että äiti ei käykään naapurin luona hyvän juoruseuran takia, vaan huumeiden takia. Heitä oli kolme ja he tapasivat päivittäin, vetivät nappia ja joivat viiniä kun lapset oli koulussa. Äiti sanoi aina olevansa naapurin luona illatkin, mutta myöhemmin selvisi, että hän oikeasti kävi La Colonian toisella laidalla, sillä pahamaineisimmalla puolella, josta sai helposti ostettua huumeita joita hän sitten tarjoili muille naisille. Naisilla oli katsokaas jonkinlainen nyytäri-meininki ja aina viikottain huumeita tarjoili eri nainen. Äiti onnistui pitämään asian salassa yllättävän kauan. Tai sitten kukaan meidän perheestä ei halunnut myöntää huomaavansa mitä oli tapahtumassa ja alitajuisesti vältti koko asiaa.

Siskostani huomasin että hän alkoi oireilla, ei viihtynyt kotona, riiteli paljon vanhempieni kanssa ja teki kaiken oman päänsä mukaan. Minua alkoi ahdistaa kodin negatiivinen ilmapiiri, ja vaikka kuinka yritin toimia neuvottelijana siskoni ja vanhempieni välillä, niin lopulta sain aina huudot itse niskaani koska työnsin nenäni muiden asioihin.

Kun iskä lopulta hyväksyi faktan että äidistä oli tullut narkkari, hän yritti puhua äidille järkeä. Turhaan. Järkyttävän ison riidan jälkeen äiti pakkasi tavaransa ja muutti naapurin luo asumaan. Iskä yritti parhaansa mukaan elää surun kanssa ja teki sen takia töitä tuplasti enemmän kun aikaisemmin, jättäen siskoni ja minut melkeimpä kokonaan oman onnemme nojaan. Sisko oli asiasta superiloinen! Kukaan ei nipottanut kotiintulo-ajoista, ei valittanut kun hän skippasi koulua, ei huutanut kun hän tuli kotiin kaatokännissä eikä näyttänyt välittävän muutenkaan millään tavalla. Nuorimpana minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia pitää perhettä kasassa ja leikkiä siskolleni vanhempaa, yrittää lohduttaa isääni, auttaa äitiäni ja elää kaiken lisäksi vielä normaalia teinielämää...

Lopulta linnoittauduin kokonaan kotiin, en käynyt muuta kun koulussa ja sieltä aina suoraan kotiin. Pelkäsin, että jos lähdin jonnekkin koulun jälkeen siskoni saattoi tehdä jotain typerää tai isäni saattoi tarvita apuani, joten luulin että autoin perhettä olemalla mahdollisimman paljon kotona. Suurimmaksi osaksi yksin.

Tästä syystä aloin huomata kun keittiön roskiskaappiin alkoi kerääntyä viinipulloja. Pidin uusista pulloista tarkkaa lukua ja yritin keksiä tavan millä ottaa asian puheeksi iskän kanssa. Pelkäsin että jos sanon asiasta jotain hänkin lähtee kuten äiti. Oli muutenkin ahdistavaa elää kaksi taloa äidin uudesta "kodista" näkemättä häntä ikinä. Mietin aina, että kun pulloja oli 20 niin puhun iskälle. Kun niitä sitten oli se 20, en uskaltanukaan ja päätin että sitten kun niitä on 50 jne. Lopulta en kuitenkaan uskaltanut vaan pidin kirjaa pulloista, enkä tehnyt muuta. En tiedä millä tavalla tämä asiaa muka auttoi. En kuitenkaan uskaltanut itse ottaa sitä puheeksi.

Äidin asuttua noin kuukauden naapurin luona hän eräänä iltana tuli kotiin. Iskä käski minut ja siskoni huoneisiimme ja vanhemmat menivät takapihalle juttelemaan. Tunteeni olivat niin sekavat! Halusin niin paljon että äiti tulisi kotiin! Samalla näin miten paljon hän oli muuttunut ja pelkäsin häntä. Hän ei ollut enää sama tuttu äiti. Pelkäsin myös mitä tapahtuisi kun äiti saa tietää iskän juomisesta.

Äiti kuitenkin muutti kotiin sinä iltana eikä hänen tai iskän ongelmista ikinä puhuttu. Ne vaan unohdettiin. Tai leikittiin että unohdettiin. Jatkoin kuitenkin pullojen laskemista ja ne vaan lisääntyi koko ajan. Suutuspäissäni heitin kaikki pullot roskiin. Sen jälkeen iskän pulloja ei enää ilmestynyt roskiskaappiin. Hän kai arvasi että olin laskenut niistä paljonko hän joi...

Perheemme ei ollut enää perhe. Se koostui nyt neljästä ihmisestä jotka eivät halunneet olla toistensa kanssa tekemisissä. Äiti kävi naapurin naisen luona aina kun pystyi. Iskä oli aina töissä. Sisko oli aina kavereiden kanssa ulkona. Minä olin aina yksin kotona ja toivoin kaikkien olevan kunnossa. Koska ilman heitä en tienyt mitä tehdä. Halusin niin paljon että kaikki olisi taas kunnossa. Kaikki olisi normaalisti. Kaikki rakastaisi toisiaan. Että olisimme perhe ja lähtisimme kauas pois kaikesta pahasta. Tästä kauheasta paikasta joka pilasi perheeni.