Se päivä.

Kuten olette jo aikaisemmin saaneet vähän vihjailuja, asiat vaihtuivat nopeasti takaisin painajaiseksi. Olen yrittänyt monta kertaa kirjoittaa tätä tekstiä, mutta joka kerta olen sen heti poistanut julkaisemisen jälkeen koska mielestä se ei vain kuvaile tapahtunutta niin kuin haluan. Pahoittelen että sen takia olette joutuneet postausta odottamaan. Mutta miten voisin ikinä onnistua? Miten pystyisin kirjoittaman tekstin joka totuudenmukaisesti välittäisi tuskani ja tunteeni teille lukijoille? Minä niin kovasti haluaisin että ymmärtäisitte miltä minusta tuntuu. Miten elämästäni vietiin pohja ja seinät ja toivo ja rakkaus ja ilo ja kaikki. Elämäni loppui sinä päivänä. Ehkä tuo on paras tapa selittää tunteeni. En tule ikinä enää elämään täyttä elämää, tulen päivieni loppuun saakka olemaan rikki. Koska minulta vietiin osa sydäntäni. Varastettiin ja tuhottiin. Tapettiin.

Siskoni oli perheestäni aina minulle rakkain. Tulimme hyvin toimeen ja olimme todella läheisiä. Hän oli esikuvani, paras ystäväni ja perheeni. Hän oli täydellinen. Hän oli lahjakas. Kaunis. Ihana. Kaikki rakastivat häntä ja hän rakasti kaikkia. Mutta eniten hän rakasti musiikkia. Inhoan sitä. Siskoni kuoleman jälkeen olen lopettanut kaiken musiikin kuuntelemisen. Yritän mahdollisimman usein olla ilman musiikkia. Kartan sitä autossa, ostoskeskuksissa, rannalla ja koulussa. Treeneissä tilanne on eri, sillä siellä saan tuskani ulos muuta kautta, rääkkäämällä kroppaani nappisuorituksiin. Mutta siskoni rakasti musiikkia. Musiikki myös vei hänet minulta ja sen takia inhoan sitä. Inhoan kun ihmiset sanovat että musiikki pelasti heidät. Musiikki ei ole mikään maailmanpelastaja ja ihana keksintö. Musiikki vain on. Se ei ole hyvää eikä pahaa, se vaan on. Vaikka haluaisin ja toivoisin ettei sitä enää olisi.

Sinä kauheana päivänä siskoni soitti koulun vanhempainkonsertissa viulua kvartetissa ja orkesterissa. Hän oli harjoitellut pitkän aikaa ja jopa minä osasin kappaleet ulkoa. Sonaatit ja etydit. Bachit ja Straussit. Duurit ja mollit ja ylennykset ja alennukset. Koko perhe odotti innolla konserttia.

Siskoni soitti kuin enkeli. Hän oli enkeli. On enkeli. Hän soitti niin kauniisti että itketti. Itkettää vieläkin. Konsertti nauhoitettiin. Kun konsertti tuli ulos levyllä, levyn kannessa luki "In loving memory of the talented I.K. who was taken from us too early. May she rest in peace and play her beautiful music on God's side." Levy on vieläkin keittiön pöydällä avaamattomana.

Konsertin jälkeen meidän perheen oli määrä mennä juhlistamaan siskoani läheiseen italialaiseen ravintolaan. Pöytä oli varattu ja kaikki oli valmista. Siskoni kuitenkin ilmoitti, ettei voinut tulla, sillä orkesteri oli menossa yhdessä juhlistamaan onnistumistaan. Se ei meit haitannut, olihan se tärkeää että sisko sai olla ystäviensä kanssa, joten menimme italialaiseen ravintolaan syömään vain kolmistaan. Söimme ja nauroimme ja viihdyimme. Ajoimme yhdessä kotiin ja menimme nukkumaan. Aamulla heräsin vanhempieni ääniin. Ne kantautivat keittiöstä, he kuulostivat vihaisilta. Nousin ylös ja menin syömään aamupalaa. Keittiössä minua odotti pelottava näky. Äitini itkusta turvonneet kasvot, isän huolesta painuneet olkapäät. Siskoni ei ollut tullut yöllä kotiin. Hän ei vastannut puhelimeen. Äiti oli suunniltaan huolesta ja itki tauokamatta. Isä oli selvästi myös todella huolissaan, mutta yritti epätoivoisesti uskotella itselleen ja äidille että kaikki oli vain vahinkoa, siskoni oli aikaisemminkin ollut yötä pois kotoa kun hän oli vahingossa juonut liikaa tai hengaili kavereiden kanssa ja typeryyttään unohti ilmoittaa kotiin jäävänsä jonkun luo yöksi. Yritin olla miettimättä koko asiaa, oikeastaan minua suututti se, että siskoni oli saanut vanhempani niin tuohtuneiksi. Menin takaisin nukkumaan.

Heräsin äitini huutoon. Hän huusi, kiljui, itki ja heitti tavaroita. Hän oli täysin psykoosissa. Isä istui ulko-oven edessä rapulla ja piilotti kasvonsa käsiinsä. Hänen vierellään seisoi kaksi vakavannäköistä poliisia.

En halunnut kuulla mitään, en halunnut tietää mitään, halusin vain pois, kauas pois, sillä jossain sisälläni tiesin jo sillä hetkellä etten ikinä enää näkisi siskoani. Nappasin reppuni huoneestani ja juoksin ulos. Juoksin ja juoksin kunnes en saanut enää henkeä. Vajosin keskelle jalkakäytävää tasaamaan hengitystäni. Sitten jatkoin juoksemista. Juoksin taas niin kauan kunnes en enää saanut henkeä. Vielä monen hengitystauon jälkeen löysin itseni moottoritien vierestä, keskellä luontoa, ei taloja tai autoja näkyvissä. Rämmin pensaikon läpi kunnes tulin tiheäkasvuiseen poukamaan. Siellä vajosin polvilleni rantahiekkaan ja itkin itseni uneen. Nukuin rannalla katkonaisesti ja painajaisten saattelemana. Heräsin monta kertaa itkien ja jatoin itkemistä ja huutamista kunnes taas nukahdin. Vauvat nukkuvat kun joutuvat pelottavaan tai hermostuttavaan tilanteeseen suojatakseen itseään. Kai tilanne oli minussa jonkinlaisen primäärin tunteen herättänyt, koska nukuin tosiaan rantarämeessä todella kauan. Monta tuntia, luultavasti jopa yli 12 tuntia. Lopulta kömmin samaa rämetietä takaisin moottoritielle ja liftasin kotiin.

Äitini tuli minua vastaan. Hän halasi minua pitkään ja piti minusta kiinni, vaikka minulle tuli heti takaisin tunne, että halusin juosta kauas pois. Tuska ei kuitenkaan juoksemallakaan parantunut. Isäni odotti minua keittiössä. Sitten sain kuulla kaiken, mitä oli tapahtunut.

Siskoni oli lähtenyt orkesterin kanssa syömään läheiseen Taco Belliin. Syömisen jälkeen he päättivät jatkaa juhlimista yhden orkesterin jäsenen kotona. Muut lähtivät ajamaan kohti kyseisen ystävän taloa, mutta siskoni ja eräs poika orkesterista palasivat vielä koululle hakemaan soittimensa. Heillä oli kuulemma ollut jotain sutinaa, joten siskoni oli varmaan iloinen saadessaan olla pojan kanssa yksin. He hakivat koululta soittimensa ja jatkoivat matkaa kohti lähintä bussipysäkkiä ottaakseen bussin ystävänsä talolle. Ulkona oli pimeätä ja alkoi tihuttaa. He hölkkäsivät kohti bussipysäkkiä päästäkseen nopeasti sateensuojaan. He päättivät oikaista tien yli eikä kävellä suojatielle asti. Siinä kohtaa he jäivät rekan alle. Rekka törmäsi ensin poikaan, joka rytäkässä työnsi siskoni maahan. Poika paiskautui rekan nokan sivusta tien sivuun. Siskoni jäi suoraan renkaiden alle. Lääkärit kertoivat myöhemmin, että hän oli kuollut heti. Hänen kallonsa oli musertunut rekan etupyörän alle. Hänen koko ylävartalonsa oli jäänyt renkaan alle. Poika parka jäi henkiin. Kauheissa tuskissa hänet vietiin sairaalaan, jossa hän sai tietää halvaantuneensa lantiosta alaspäin. Viikkoa myöhemmin hän kuoli aivojen komplikaatioihin. Siskoni sentään ei joutunut kärsimään pitkään. Hänen viulunsa löytyi kuin ihmeen kaupalla ehjänä kotelostaan pari metriä kolaripaikalta. Hautasimme sen siskoni arkussa.

Näin siskostani tuli enkeli ja elämäni oli taas tyhjiö. Isäni alkoi taas juomaan ja äitini vietti enemmän ja enemmän aikaa naapurinrouvien luona. Olimme takaisin lähtöruudussa, tosin tällä kertaa emme ikinä selviäisi tilanteesta enää yhtenä ehjänä perheenä. Koska emme enää ikinä voida olla kokonainen perhe. Olemme rikkinäinen perhe. Tuskaa täynnä ja katkeruutta maailmaa kohtaan. Mutta ainakin siskoni pääsi pois. Hän oli aina meistä täydellisin. Hän ansaitsi levon ja rauhan. Hänestä tuli täydellinen enkeli.