Palaan siis takaisin tarinaani. Siskoni siis kuoli. Hävisi elämästäni. Jäin yksin vanhempieni kanssa. Heidän kaikki aikansa meni kuljetuksen selvittämiseen, kuinka siskoni saataisiin toimitettua Suomeen hautajaisia varten. Meidän vakuutus auttoi kyllä kustannuksissa, mutta lopulta he kuitenkin päättivät krematoida siskoni ja viedä hänen tuhkansa kotiin Suomeen. Hautajaiset järjestettiin Hietaniemen hautausmaan kappelissa (jos oikein muistan, siis se hautausmaa lähellä Ruoholahtea Helsingissä). Siskoni sai myös pienen hautalaatan hautausmaalle. Olen käynyt hänen haudallaan vain kerran hautajaisten jälkeen. Pelkään aina ettei kukaan pidä siitä huolta, vie kukkia ja kynttilöitä. En halua että ihmiset luulee ettei häntä rakastettu tai ettei hänellä ollut läheisiä. Me vain asumme niin kaukana eikä kukaan sukulaisistamme enää asu Helsingissä. Paitsi mummoni, mutta hän on vanha ja sairaalassa.
Vanhempani päättivät jättää minut Suomeen. Jouduin kesken vuoden uuteen kouluun pienelle paikkakunnalle tätini luo asumaan. Vanhempani lähtivät takaisin Jenkkeihin "selvittämään työjutut loppuun ja muuttamaan sitten takaisin." Sillä tiellä he ovat vieläkin.
Koulu yhdessä vanhempieni kanssa haastoivat kuskin oikeuteen ja saivat aika kovan "voittopotin", niin kuin paikalliset lehdet sitä kutsuivat. Voittopotti... Mitä voittoa siitä on että siskoni murhaaja joutuu telkien taakse ja maksaa itsensä kipeäksi? Ei se tuo siskoani takaisin. Luulin että inhoisin häntä mutta kun näin hänen vaimonsa ja lapsensa itkevän pystyin vain ajattelemaan miten epäreilua on että tämän takia vielä joku toinenkin perhe rikkoutuu. Vanhempani kuitenkin tallettivat kaikki rahat minulle tarkoitetulle opiskelutilille, varmuuden vuoksi jos halusin jatkaa opintoja amerikkalaisessa yliopistossa.
Asuin tätini luona neljä kuukautta kunnes en enää kestänyt olla vanhemmistani erossa. Olin heille vihainen. Ensin siskoni jätti minut ja nyt vanhempani. Olin raivoissani ja halusin takaisin Jenkkeihin. Joten isäni antoi minun tulla takaisin. Pääsin takaisin kouluuni, joukkueeseeni ja siihen kamalaan, kamalaan taloon. Luulin että vanhempani olisi ensimmäiseksi hankkiutunut eroon siitä, mutta se ei vissiin heidän mielestä ollut niin tärkeätä.
Ensi töikseni hankin siskoni huoneeseen munalukon. En edes avannut ovea. En edes tarkistanut olivatko vanhempani tyhjentänyt huoneen vai jättänyt sen entiselleen. Joka kerta kun näin oven tulin niin vihaiseksi. Vihasin sitä typerää taloa ja halusin siitä eroon. Vanhemmillani vain ei näyttänyt olevan mikään kiire. Olin taas muuttumassa vihaiseksi ja sulkeutuneeksi. Onneksi tällä kertaa vain vanhempieni ympärillä. Mielestäni he käyttäytyivät kuin siskoni ei olisi koskaan ollut edes olemassa. Inhosin heitä sen takia.
